Tahdosta riippumaton ruotsi

Jokaisen koululaisen lempiaineesta, ruotsista, ei joudu eroamaan edes lääkiksessä. Koska sana pakkoruotsi on kuulemma asenteellinen ja ikävä, ehdotan että sitä ryhdytään virallisissa yhteyksissä kutsumaan tahdosta riippumattomaksi ruotsiksi, aivan kuten pakkohoitokin on nykyään tahdosta riippumatonta hoitoa.

Pakkoruotsissa ja pakkohoidossa on sekin yhteinen piirre, että molemmissa tapauksissa asiakas ei ymmärrä omaa parastaan. Kyselytutkimusten mukaan 67-72% suomalaisista kannattaa - vailla parempaa ymmärrystä - ruotsinopiskelun vapaaehtoistamista. Onneksi elämme edustuksellisessa demokratiassa, joten edustajamme voivat suojella yksinkertaista kansaa tällaisilta villeiltä päähänpistoilta.

Kaksikielisen palvelun tuottamiseen kuluva aika ja resurssit ovat tietysti pois jostakin muusta, men sådant är livet, kyllähän terveydenhuollossa aikaa ja resursseja riittää. Niin kauan kuin Suomessa on vielä yksikin pelkkää ruotsia puhuva mummo hengissä, ei voida edes kuvitella muuta vaihtoehtoa - kaikille suomenkielisille on opetettava, mitä ovat förstoppning ja avföringsprov.

Ja vaikka he osaisivatkin suomea, on muutamalla sadalla tuhannella suomenruotsalaisella oltava yhdenvertainen oikeus saada palveluita äidinkielellään. Muutamalla sadalla tuhannella ruotsinsuomalaisella ei tätä oikeutta ole, mutta se johtuu yksinkertaisesti siitä, että toiset ovat yhdenvertaisempia kuin toiset. Siis tarkemmin sanottuna, ruotsi on virallinen kansalliskieli Suomessa, koska Suomella ja Ruotsilla on yhteinen historia. Suomi ei kuitenkaan ole virallinen kansalliskieli Ruotsissa, koska tässä tapauksessa yhteinen historia on yhteinen vain toiselle osapuolelle. Tuliko selväksi?

Kuulemma pääkaupunkiseudulle on palkattu maahanmuuttajataustaisia lääkäreitä, jotka osaavat vain ensimmäistä kotimaista. Hampaiden mädäntyessä suuhun ruotsia osaamattomaan hammaslääkäriin turvautuminen saattaa tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta. Tällainen periaatteista lipsuminen johtaa kuitenkin kaltevalle pinnalle. Ennen pitkää joku venkoilija keksii kysyä, että jos virolainen lääkäri pärjää mainiosti Suomessa osaamatta ruotsia, eikö kotimaisillekin lääkäreille riittäisi vain suomen osaaminen?

Kielitaitovaatimusten suhteen on siis valittava tiukka linja, vaikka hintana olisikin muutama jonoon kuukahtanut potilas. Potilaita tulee aina lisää, mutta suomenruotsalaisen kulttuurin valo on vaarassa sammua ikuisiksi ajoiksi, ellei sen liekkiä ruokita säännöllisin uhrauksin.